"I know that man up there on that cross"

Her parents never took the young girl to church. Never spoke of his name. Never read her his word. Two non-believers walkin' lost in this world. Took their baby with them. What a sad little girl. Her daddy drank all day and mommy did drugs. Never wanted to play or give kisses and hugs. She'd watch the TV and sit there on the couch while her mom fell asleep and her daddy went out. And the drinking and the fighting just got worse every night. Behind their couch she'd be hiding. Oh, what a sad little life. And like it always does the bad just got worse. With every slap and every curse. Until her daddy in a drunk rage one night used a gun on her mom and then took his life. And some people from the city took the girl far away to a new mom and a new dad. Kisses and hugs everyday. Her first day of Sunday school the teacher walked in. And a small little girl stared at a picture of him. She said, "I know that man up there on that cross. I don't know his name but I know he got off. Cause he was there in my old house. And held me close to his side as I hid there behind our couch the night that my parents died..."

Dicen que soy un libro sin argumento, que no sé si vengo o voy, que me piedro entre mis sueños. Dicen que soy una fotó en blanco y negro, que tengo que dormis más, que me puede mi mal genio. Dicen que soy una chica normal com pequeñas manías que hacen desesperar, que no sé bien donde esta el bien y el mal, donde esta mi lugar. Y esta soy yo, asustada y decidida. Una especie en extinción, tan real como la vida y esta soy yo. Ahora llega mi momento, no pienso renunciar. No queiro perder el tiempo. Dicen que voy como perro sin su dueño, como barco sin un mar, como alma sin su cuerpo. Dicen que soy un océano de hielo, que tengo que reír más y callar un poco menos. No sé que tu piensas. No soy tu cenicienta, no soy la última pieza de tu puzzle sin amar. No soy quien ideaste. Quizás te equivocaste, quizás no es el momento. Quizás te no soy quien ideaste, apuntar lo que hice mal.

Is it me, or is it fear?

'The hurt builds up inside me until I can't stand it anymore.
Then I have to cut to let it out.'

The look in the closet

Jos musta ei ikinä tuu lääkäriä,
mä haluan töihin vaatekauppaan.

Musta tulee somistaja!

Siivosin tänään vaatekaappia.
Otin kesävaatteita esille ja siirsin talvivaatteet hyllyjen perälle.

Ei tule ikävä.
Paitsi tätä neuletta en raaskinut vielä pakata talviteloille.

Ostin sen viimesyksynä Espanjasta.
Maksoin siitä 4 euroa.
Paikkaa voisi kai verrata suomalaiseen kirpputoriin.
Olen käyttänyt tätä läpi talven aivan liikaa,
ja en vieläkään raski luopua käytöstä,
musta tuntuu että tämä palvelee uskollisesti läpi kesän ! :)


Ostin vähän aikaa sitten kirppikseltä myös nuo housut,
jotka kuvasta (erittäin huonosti) näkyvät.
Armeijanvihreät, kankaiset,
lahkeissa resorit,
ja aivan ihanat vähän viileämmillä kesäkeleillä !
5 euroa.
Vielä en ole uskaltanut käyttää.
Ettei vain mene pilalle.
Ruskea nahkavyön, olen ostanut Onlysta, ehkäpä vuosi, tai reilu, sitten.
En ole käyttänyt varmaan paria kertaa enempää.
Nyt tuntuu sopivan hyvin asuihin.

Vain parista asusta siis sain aikaiseksi laittaa tänne kuvat.
Ehkä myöhemmin lisää. Sain nimittäin myllättyä vaatekaappini kokonaan.
Tarkoitushan oli siivota. Oli.
Sitten tajusin kellon olevan jo yhdeksän,
ja lähdin katsomaan Täydellisiä naisia.

Nyt vaatteet ovat vaatehuoneen lattialla, koska halusin äkkiä sänkyni tyhjäksi.
Ehkä ne sitten huomenna sieltä löytävät paikkansa takaisin hyllyyn.
Toivottavasti jo huomenna.


Hyvää alkuviikkoa kaikille !
ps. rakastan myös tuota kukkakuosia.

Where did this all start?

Uusille lukijoille kerrottakoot vähän taustoja ja blogin aihetta.


Mistä tämä mun blogi-innostus alkoi?
Aloitin kirjoittamaan blogiani ensimmäisen kerran kun olin 13 vuotias.
Silloin oli tarve saada purkaa asioita ulos jollakin tavalla.
Ja sama tarve on edelleen.
Olen huomannut blogin kirjoittamisen varsin toimivaksi tavaksi.
Saa kertoa kaikki tunteensa, kuitenkaan paljastamatta itseään.
Helpottaa, kun ei tarvitse kaikkea pitää sisällään.

Mitä mun oikein pitää saada purkaa?
Mun pitää saada purkaa mun tunteita mun elämästä.
Siitä miten mä olen joutunut kokemaan alkoholismia ja väkivaltaa.
Siitä miten äitini otti ja lähti mun ollessa 12 vuotias.
Miten äitini lupasi mulle että me lähdetään täältä. Että se ottaa mut mukaan ja me lähdetään pois. Niin mä toivoin. Mutta kuitenkin se sitten lähti ja jätti mut yksin mun väkivaltaisen alkoholisti isän kanssa. No alkoholisti se oli itsekkin. Ei siltä muuta voinut odottaa. Sitä samaa jatkuu edelleen.

Ainoa ero menneeseen on se että olen vihdoinkin tajunnut tämän tilanteen olevan väärin. Olen myös tajunnut ettei tämä ole mun syy. Mutta usko tähän ei vieläkään ole kovin vankka.
Mutta antaa sen heilua ja horjua. Kunhan vain ei kaadu.
Jotta tässä onnistuisin olen yrittänyt monia keinoja pitämään ohjakset käsissäni.
Välillä onnistuneesti, ja välillä saanut kokea sitäkin suurempia pettymyksiä.
Nyt yhden suuren pettymyksen kourissa kamppailen jälleen oman elämäni herraksi.
Siinä apuna käytän tätä blogia.

Kommentit ovat kaikilta tervetulleita!

The beginning

Nyt alkaa alusta.
Entinen blogi on nyt ollutta ja mennyttä.
Täällä aloitan täysin puhtaalta pöydältä,
täysin anonyymina.
Voisi kai huokaista helpotuksesta sillä nyt olen päättänyt että kerron kaiken mitä mieleen juolahtaa.
Ilman pelkoa siitä että joku tietää minun olevan minä.
Ehkä joku entisen blogini lukija saataakin minut tunnistaa,
mutta tunnistakoot.
Varma ei voi olla.
Eli mukaan pääsee, jutuistani saa varmasti kiinni vaikka entistä blogiani ei olisikaan lukenut!

Tervetuloa!